Suuntasimme eräänä päivänä ystävien kanssa Pico de Mijasille, eli Mijas-vuoren huipulle. Huippu sijaitsee 1151 metrin korkeudessa ja hyvällä säällä näkymät yltävät aina Afrikkaan saakka. Minulle vierailu Mijasin huipulla oli neljäs kerta, matkakavereilleni ensimmäinen. Litroittain vettä repuissa ja porukka reissufiiliksissä lähdimme kävelemään polkuja pitkin kohti korkeuksia.
Kohtasimme puolimatkassa suomalaisen naisen, joka oli eksynyt vuorelle jo tunteja aikaisemmin. Hätäkeskus ei ollut osannut paikantaa eksynyttä, eikä edes hätäkeskuspäivystäjän vuorivaellusryhmältä kysymät neuvot olleet auttaneet tilannetta. Naisen hätä oli jo suuri ja sekä vääränlainen vaatetus, että veden ja ruuan puute lisäsivät hänen pahaa oloaan. Annoimme vettä ja suolaista syötävää, kartan ja neuvot perille löytämiseksi. Vein hänet vielä hiukan alemmas rinnettä tien varrelle, josta ei voisi enää eksyä matkalla takaisin hotellille. Vaihdoimme vielä puhelinnumerot, kaiken varalta.
Meidän matka kuitenkin jatkui ylöspäin pienistä vastoinkäymisistä huolimatta. Vuorelle lähtiessä on varattava riittävästi aikaa, jotta ylimääräiset tauot eivät sekoita pakkaa. Näin olimmekin tehneet ja kaikki sujui mallikkaasti. Sankka pilvikerros jäi allemme kun jatkoimme helteisessä auringon paisteessa aina huipulle saakka. Upeissa maisemissa ja hyvässä seurassa tunnelmakin oli huipussa!
Kotimatkaamme säesti torvien ja rumpujen kaiku pitkin vuoren rinteitä. Semana santan pääsiäiskulkueiden orkestereiden musiikki kuului keskelle pilviverhoa, jonka läpi laskeuduimme alas rinnettä. Sain aiemmin päivällä eksyneeltä naiselta kauniin viestin "Siiri, enkelini...". Nainen halusi istua kanssamme illallispöytään kun palaamme takaisin Mijasin kylään.
Niinpä me viisi kulkijaa istuimme lopulta viinilasit käsissä Espanjan pimenevässä illassa. Hetken meitä yhdisti yhteinen jaettu kokemus. Kaunista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti